Valehtelisin, jos väittäisin, että kuvittelin vanhemmuuden olevan tätä. Arkea, jolloin puolet lapsen elämästä on tietyllä tapaa pimennossa. Arkea, jolloin lapsi kasvaa ja oppii asioita ilman iskää. Heti alkuun, iskä sana särähtää varmaan monella korviin ja pyrin sitä välttämään teksteissäni. Itse olen isääni kutsunut aina iskäksi, joten se on vain luonnollinen sana käyttää. Lapsi alkaa nyt olemaan siinä iässä, että "iskän" korvaavia sanoja on useita, muun muassa hajutuhnu. Hauskaa. Mutta miten päädyin isäksi ja "vuoroviikkoiskäksi"?