Meidän vuoroviikkoelämämme lähtökohdat

Minä isänä

En muista, että olisin unelmoinut isäksi tulosta koskaan. Pidän kyllä lapsista ja sisarusten lapset ovat ollut mukana omassa elämässäni todella pitkään. Uskon, että oman isyyden ajatuksiin vaikuttaa oma isä- suhteeni, joka on rehellisesti sanottuna täysin olematon. Vanhempien ero omassa lapsuudessani ollessani hyvin nuori, tapaamisten sijaan seteli kirjekuoressa syntymäpäivänä ja jouluna. Siinä syyt siihen, miksi sen koe aikuisiälläkään suurempaa tarvetta isäni läsnäoloon elämässäni. En kuitenkaan koskaan tekisi sitä, että estäisin omalta isältäni lapsenlapsensa elämässä olemisen. Hän on sen päätöksen tehnyt ihan itse käyttämällä samaa kirjekuoritaktiikkaa. Olen sanonut, että meille saa tulla kunhan vaan ilmoittaa. Ei ole ilmoituksia tullut.

Isäksi tuleminen on elämäni paras asia. Jos yhdestä asiasta voin olla ylpeä, se on hän. Se minkälainen hän on luonteeltaan, käytökseltään ja ajatusmaailmaltaan. Se, miten hän on sopeutunut tilanteeseen, jossa koteja onkin kaksi. Ja aina, aina olen ollut sitä mieltä, että kaksi hyvää kotia on lapselle parempi asia kuin yksi huono. Nyt olen huomannut, että lapsi on se, joka sopeutuu tilanteeseen helpoiten. Olisiko ajatus sama, jos omat vanhemmat olisivat edelleen yhdessä? En tiedä. En olisi ainakaan niin varma tehneeni oikeaa päätöstä. Onko mainitsemani oikea päätös ollut myös itsekäs päätös? On, moneltakin kantilta. Olenko siis itsekäs? Koen olevani. Pilaako se lapsen? Ei missään tapauksessa vaan antaa hänelle mahdollisuuden tasapainoiseen elämään.

En pidä itseäni hyvänä isänä, en edes tiedä mitä se tarkoittaa. Haluan olla lapselleni läsnä. Halusin olla sitä jo ensimmäisten öiden yösyötöistä lähtien. Haluan, että jokaisessa elämän vaiheessa hän kasvaessaan tietää, että olen läsnä. Haluan olla ihminen, jolle hän soittaa ilot ja surut ensimmäisenä. Jos jossain tilanteessa luen hänen elämänsä sisällön sosiaalisesta mediasta, tunnen epäonnistuneeni. Eihän se tarkoita sitä, että hän ajattelisi niin, mutta itse ajattelen. Vaikuttaako tähänkin oma isä- suhteeni? Varmasti. En suostu olemaan kirjekuorivanhempi, enkä käsitä miten tilanne ikinä siihen ajautuu, kun viikko ilman poikaa aiheuttaa ikävää ja apeutta. En halua edes kuvitella mitä vanhemmat, joilla ei ole mahdollisuutta osallistua lapsensa elämään ollenkaan kokevat. Kammottava ajatus.

Pojalla oli ikää 3,5 vuotta kun oli selvää, että koti jakautuu tasaisesti kahteen osoitteeseen. Itse jäin vuosi sitten ostettuun omakotitaloon asumaan lapsen lähivanhemmaksi. Lapsen äiti jäi asumaan lähelle, jotta pojan arki pysyisi päiväkotia myöden mahdollisimman tasaisena. Kuten aiemmin mainitsinkin, lapsi on sopeutunut hämmästyttävän hyvin uuteen tilanteeseen, toiseen kotiin ja arjen rullaamiseen. Olen aidosti todella iloinen, että hän on sopeutunut myös toiseen kotiin, sillä se helpottaa tilannetta. Joskus itsekkäät ajatukset ottaa vallan ja myönnän, että ajattelen "jos lapsi ei viihtyisi äidillään, auttaisiko se saamaan yksinhuoltajuuden" yms. Haluaisinko yksinhuoltajuuden? Ehdottomasti. Haluaisinko erottaa pojan äidistään? En missään tapauksessa, sillä he ovat tärkeitä toistensa elämässä. Rehellisesti, kun poika illalla joskus nukutuksen yhteydessä sanoo, että onko hänen pakko mennä äidille kun ei halua, meinaa maailmani musertua. Tiedän, että ne on vain pienen lapsen sanoja, joita hän saattaa sanoa myös äidillään kun lähtö koittaa minun luokseni. Silti kyyneleiden vieriessä poskilta, haluaisin kaapata hänet syleilyyn ja sanoa, että hänen ei tarvitse lähteä enää koskaan. Katson nukkuvaa lasta ja keräilen itseni kohti seuraavaa aamua, jolloin vien lapsen päiväkotiin ja autossa puhkean itkuun uudestaan, sillä ikävöinti alkaa siitä hetkestä. Joku pystyy ajattelemaan tulevaa viikkoa "vapaana" viikkona lapsesta. Minä en, ainakaan vielä.

Olemme saaneet pojan asiat suhteellisen hyvin sovittua sovussa. Harrastuksiin vieminen viikoittain on saatu sovittua, joten itselleni tärkeä yhteinen harrastus jalkapallon potkiminen viikoittain äidinkin vuorolla hoituu minun toimestani. Joulut ja muut tärkeät juhlapyhät ollaan sovittu jaettaviksi vuorovuosin ja tämä ensimmäinen joulu oli minun. Pyhät olikin kivaa aikaa siitä huolimatta, että joulu ei itselleni ole niin tärkeä. Tärkeintä oli tehdä pojalle siitä ikimuistoinen pukkeineen ja sitä se olikin. Uuden kumppanini perhe on ottanut hänet kuin omakseen ja hän pääsi nauttimaan suurperheen joulusta uusien perheenjäsentemme kanssa. Sitä näkyä en unohda koskaan. Pian edessä on kuitenkin paluu arkeen uuden vuoden juhlimisen jälkeen. Ilman lasta.

Otan ilomielin vastaan ehdotuksia aiheista, joista kirjoittaa ja blogia saa jakaa eteenpäin :)